Kulkiessani metsässä keräilin sieniä ja hyräilin Ankin kappaletta 'Niin aikaisin' ja yritin olla itkemättä. Mutta ei kai sille mitään voi kun surettaa. Surulla ja itkulla on aikansa, niin kuin myös onnenkyynelillä ja naurulla.
Aurinko oli jo laskemassa kun palailin kotiin. Ruokakin oli hyväksi hautunut ja söin lasteni kanssa itseni ähkyyn. Toivon elämän jatkuvan ja sienet ovat jo kuivumassa talven herkkuihin.
En osannut you tubelta sitä Ankin kappaletta tähän laittaa vaikka olisin nyt sen halunnut.
Tuota Ankin kappaletta minäkin muutaman muun ohella kuuntelin ja kuuntelin joskus omassa surussani ja ikävässäni...Hali,hali!!!
VastaaPoistaSulla on hyvä tattisilmä, hienoja yksilöitä olet löytänyt. Miks minä näen vaan kaikki isot, jotka on jo ihan madonsyömiä tai muuten mädäntyneitä.Tai sitten kaikenmaailman seitikkejä, nimikin jo pelottaa. Nyt on kyllä loistavat sienisäät.
VastaaPoistaSurukin on elettävä ja vaikka tuntuisikin välillä että on jo pääsemässä sen yli, se voi yllättää koska aaltoliike jatkuu niin pitkään.. hyvää kumppania ei antaisi pois milloinkaan puhumattakaan siitä että toisen pitää lähteä tavallaan kesken matkan kuten Sinulle kävi...
VastaaPoista